Matka Venäjälle 28.5.2005

Mukana Joko Big Band, eli

Emmi Aaltonen (laulu ja 15-kielinen kantele)
Wepa Koso (perkussiot, 5-kielinen kantele, taustalaulu)
Antto Perttola (perkussiot)
Matti Vähätalo (kitara ja taustalaulu)
Lauri Wirtanen (nokkahuilu, perkussiot, laulu ja taustalaulu)

Lyhyesti:

JBB (sic!) oli mukana Dikonin ystävät ry:n järjestämällä retkellä, joka suuntasi sekä Tervajoen koululle että viipurilaiseen lasten- ja nuortenkotiin Dikoniin. Humpparyhmän tarkoituksena oli soittaa sekä koulun 150-vuotisjuhlassa että Dikonissa, mutta sovittujen keikkojen välissä poppoo tempaistiin Viipurin linnan emännän toimesta Viipurin kansanmusiikkifestivaalien avausesiintyjäksi.

Pidempi versio:

Heräsin aamulla viiden aikoihin suhteellisen pirteänä, kuten aina jonkin poikkeuksellisen päivän aamuna, vaikka uni oli jäänyt aika vähiin. Jännitystä ei tuntunut sen normaalin määrän verran lisäksi olevan, mutta päivän mittaan sitä ehtisi toki kertyä, jos tarvetta olisi. Puoli seitsemän jälkeen Matti ja Lauri karauttivat pihaan Laurin isän kyyditseminä. Autoon ja menoksi. Tunnelma oli odottava ja säätilakin enteili kaunista päivää.

Kouvolan linja-autoasemalla Wepa ja Emmi jo odottelivat meitä. Yhdessä odottelimme sitten linja-autoa, joka saapuisi 'seitsemän jälkeen'. Viimeiset vessailut ja rahannostot ehti suorittaa hyvin ennen puolen tunnin kuluttua saapuneen bussin kaartamista laituriin. Takaosassa oli tilaa, mikä sopi katu-uskottavalle yhtyeellemme hyvin. Bussimatka meni rattoisasti. Mukana oli joitakin ajallisesti rikkaita henkilöitä, jotka olivat käyneet kansakoulunsa Tervajoella, joka siis on ensimmäinen Suomeen perustettu kansakoulu. Se jäi sotien seurauksena Venäjälle, mutta on yhä toiminnassa, vaikka Tervajoen kylä on muuten kuihtunut ja ränsistynyt. Nämä entiset oppilaat kertoivat wanhan ajan elämästä ja koulunkäynnistä bussin mikrofoniin. Tarinat olivat mielenkiintoisia, joskin jokaisessa käytiin läpi se, että ennen olivat asiat paremmin ja nykyään erityisesti koululaiset ovat repsahtaneet. When I was at yer age ja niin edelleen.

Yli rajan!

Venäjän rajalla tullirakennuksesta tuli mieleen lähinnä joistakin scifi-tarinoista kumpuava mielikuva kaukaisen avaruusaseman terminaalista jossakin avaruuden jättömailla. Rajan yli pääsimme ongelmitta (Laurin mukanaolosta huolimatta) ja Tervajoelle saapuminen ei kestäisi kauaa. Pian linja-automme sukelsi sisälle ränsistyneeseen kylämaisemaan. Kaikki vilkuttavat meille, minä heilutan takaisin. Kuvausryhmä on koululla vastassa, ei tosin meitä, vaan vanhoja oppilaita kuvaamassa. Me talsimme hienovaraisesti joukon hännillä koulurakennukseen siirryttäessä. Vaikka seutu on kärsinyttä, tuntuu tunnelma leijuvan korkealla, nostalgian tarttuessa meihinkin.

Koulun juhla on kaksikielinen, venäjänkielinen puhe tulkataan suomeksi. Lapset esittävät lauluja ystävyydestä, lahjoja vaihdetaan puolin ja toisin. Puitteet ovat pienet, mutta jotakin suurta on silti liikkeellä. Johtuu se sitten venäläisten iloisesta luonteesta, tapahtuman jännitysmomentista ja vanhoista kevätjuhlamuistoista tahi kaikista yhdessä, mutta jotakin valloittavaa tässä hetkessä on. Lopuksi pääsemme itsekin lavalle. Soitamme Kipumielen, Tulisoroisen ja Kylä vuotti uutta kuutan. Ihmiset tuntuvat pitävän esityksestä, jolleivat sitten kohteliaisuuksissaan taputa. Viimeisenä vetona säestämme vielä Suvivirren.

Sitten alkaa tapahtua outoja. Tumma nainen siirtyy taaksemme ja alkaa puhua nauraen venäjää silitellen minua ja Mattia. Venäjää taitavat nauravat, me hymyilemme hämmentyneinä. Tulkki kääntää naisen puheita, hän on Viipurin linnan emäntä, joka toi koululle lahjaksi Viipurin historiasta kertovan kirjan. Sitten käy ilmi, että reilun tunnin päästä alkaa Viipurin linnassa kansanmusiikkifestivaali, jossa tämä emäntä toimii pääjärjestäjänä. Kuultuaan esityksemme hän haluaa meidätkin esiintymään linnaan, jos vain suinkin ehdimme. Vain juhlan arvokas tunnelma estää meitä tunkeutumasta ulos koulusta siihen ajoneuvoon, joka veisi meidät festivaaleille. Ja tietysti pieni epäilys siitä, onko tämä jonkinlaista mattihuumoria. Totta se kuitenkin on. Ehdimme käydä musisoimassa linnassa ennen Dikonia, joten kasasimme soittimet ja sijoitimme itsemme pikkubussiin. Viipurin linna odottaa. Matkalla linnan emäntä tiedusteli joitakin asioita meiltä. Yes, we're from Kouvola and Tampere and Helsinki. We can play four songs, yes. Samainen nainen järjestää kansanmusiikin lisäksi myös rok- ja jazz-festareita. Welcome to jazz-club! (Great.)

Sää on lähes yhtä komea kuin itse linna, jonka sisäpihan läpi kävelemme matkallamme ylhäällä tornintapaisessa sijaitsevaan huoneeseen. Meille katetaan välipalaa ja Matti uhmaa vatsanväänteitä ottamalla pitkään lämpimässä ollutta kalaa. Kaikkien pettymykseksi mitään kohtausta ei järjesty.

Linnassa meille järjestyy tulkkikin. Mitään uutta ei tosin selviä – tapahtuman avaamisen jälkeen lavalle ja sitten setti läpi. Soittamisen jälkeen voimme lähteä heti tai jonkin ajan päästä autokyydillä. Pientä soundcheckiäkin on tarjolla. Homma on klaari. Viimeiset sumpit alas kurkusta ja menoksi. Ulkona lavalla soittimiaan testailee jokin toinen bändi, joka kuitenkin väistää meidän tullessamme paikalle. Äänentarkistusta ei sitten tulekaan, pientä mikkiinköhimistä lukuunottamatta.

Sitten kone lähtee käyntiin. Lyhyt alkuspiikki selvittää ketä olemme ja mistä. "Tervetuloa", huutaa lavan eteen tullut partamies. Kipumieli, Tulisoroinen, Nyt ei tuule juuri mistään ja Kylä vuotti uutta kuuta vedetään läpi fiiliksellä. Monitorit ovat kiva asia. Yleisö on vastaanottavaista ja suopeaa. Välispiikissä totean ottavani palan tunnelmasta kotiinvietäväksi ja tarkoitan sitä. Tuntuu hyvältä. Lavan edessä joukko tanssijoita yrittää tanssia kappaleitamme, jotka ovat kuitenkin hieman hitaanpuoleisia siihen tarkoitukseen. Hyvin se kuitenkin sujuu, varsinkin kun jokainen kappale on heille tuiki tuntematon.

Keikan jälkeen sisäpihan keskelle tuodaan juhannuskoivu ja sen ympärillä tanssitaan piirissä seuraavan kokoonpanon sävelten tahtiin. Harmittavasti emme ehdi kuunnelle enempää kuin yhden kappaleen, sillä Dikonin keikka on vielä edessä. Ennen lähtöä ostin paikalliselta valokuvaajalta ceedeellisen kuvia Viipurin linnasta. Samainen kuvaaja järjesti vielä mahdollisuuden kokeilla jousiammuntaa varsijousella. Kukaan ei osunut maaliin.

Oscar Wilde ja me

Kävelimme Dikonille halki kesäisen Viipurin. Kaupunkin on lämmin ja jollakin tavalla kodikas, vaikka köyhyys näkyy hyvin selvästi. Pienen taktikoinnin jälkeen Dikon löytyikin, ehdimme paikalle parahiksi katsomaan asukkaiden esittämää Oscar Wilden tekstiin pohjautuvaa musikaalia. Teksti on venäjää, mikä hankaloittaa ymmärtämistä, mutta teatterin taika lumoaa maasta riippumatta – esitys oli todella tasokas ja vaikuttava. Pisteet kotiin.

Musikaalin jälkeen oli Jokon vuoro. Setti meni ihan normaalisti, mutta Fatson aikana yleisö pähkinöikin sitten koko rahan edestä. Pienimmät hihkuivat ja isommat hymyilivät ja kertseissä taputettiin mukana. Keikan jälkeen vierailimme vielä Dikonin myymälässä, jossa on kaupan asukkaiden ja ohjaajien tekemiä tuotteita. Toiset olivat jo asiansa hoitaneet, kun minä vielä katselin – mitään sopivaa ei löytynyt. Eräs ohjaajista sanoi, että jokin aika sitten myynnissä oli vielä rumpu, josta olisin varmaan pitänyt. Innostuin tästä ja sain kuulla, että rumpua käytettiin äsken näkemässämme musikaalissa, mutta se saattaisi olla myynnissä. Hän käski minun mennä takaisin peremmälle ja kysyä Natashaa. Niinhän minä sitten tein ja minut ohjattiin pieneen huoneeseen, jossa Natasha istui muutaman muun tytön kansa rumpu käsissään. Kysyin, onko se myytävänä, mutta sain kieltävän vastauksen. Kokeilemaan kuitenkin pääsin ja hyvin se soi, varsin hyvin.

Annoin Kjambakin (pienemmän djembeni) yhdelle tytöistä ja aloin soittaa yksinkertaista rytmiä. Hän tuli rytmiin mukaan, samoin kuin hetkeä myöhemmin kaksi pientä lasta, jotka avasivat selässä olevan rumpulaukkuni ja alkoivat soittaa kikatellen. Hetken verran siinä lyötiin rytmiä, joka pääsi helposti kielimuurin yli naurun selässä ratsastaen. Pitkään ei kuitenkaan voinut viipyä, joten keräsin rumpuni ja sanoin näkemiin. Ohjaaja ihmetteli, kun sanoin, että rumpu ei ollut myynnissä ja lähti selvittämään asiaa. Hän tuli takaisin rummun kanssa, joka vaihtaisi omistajaa kahdellakymmenellä eurolla. En tulisi päästämään itseäni helpolla, jos jättäisin rummun hankkimatta, joten pienillä velkajärjestelyillä Laurin kanssa sain soittimen omakseni. Nyt sille pitäisi vielä keksiä nimi.

Varastettu sukka ja Matin tilannetaju (varastettu)

Lopuksi oli aika sukeltaa Viipurin torin syövereihin, joka olikin kokemus itsessään. Meille oli etukäteen sanottu, että rahaa ei saa antaa kenellekään, koska se ei jää pyytäjälle vaan päätyy isompien taskuun. Onko se totta vai meidän omaatuntomme rauhoittamiseksi kerrottu syy olla antamatta rahaa – en tiedä. Sen mukaan kuitenkin toimittiin. Itse en paljoakaan ostellut, ainoastaan metallisen rintamerkin, jossa on sirppi ja vasara punaisen tähden sisässä seppeleen ympäröimänä, normikamaa. Lisäksi varastin tietämättäni sukan jostakin kojusta. Se oli tarttunut selässäni kulkeneeseen rumpupussiin. Pahoitteluni sille puolikkaan sukkaparin omistavalle torikauppiaalle.

Torikeikkailun jälkeen ahtauduimme bussiin ja kotimatka alkoi. Ennen rajaa pysähdyimme kauppaan, jossa saattoi käyttää viimeiset ruplansa. Matti osti kaupasta ruokaa ja kuuden ison limonadipullon muovitetun paketin. Maksettuaan ostokset Matti pakkasi pienemmät ruokatarvikkeet ja alkoi sitten etsiä limonadejaan, joita ei näkynyt missään. Lähistöllä seisoi mies, jolla oli käsissä vastaava paketti.

"What...oh, I bought the same kind of soda and..." Matti totesi hämmentyneenä ja katseli edelleen omia pullojaan etsien. Kun mitään ei näkynyt ja mies käveli ulos ovesta, Matti huusi:

"Hey, that's my soda, gimme my soda back!"

Tähän kassaneiti sitten totesi, että mies on kantaja, joka vie limonadit linja-autoon Matin puolesta. Eipä siinä sitten mitään. Minua nauratti paljon, Mattia vähän vähemmän.

Takaisintullessa rajalla meni jonkin verran pidempään. Kulutimme aikaa arvuuttelemalla toisiamme "20 kysymystä"-pelin avulla. Jonkin verran laulettiin myös yhteislauluja, mm. Uralin pihlaja, Laurin karaoke-erikoinen. Viimein olimme jälleen Kouvolassa, josta kokoonpanomme hajaantui koteihinsa. Hetkeä aikaisemmin olimme kuulleet linja-auton kaiuttimista Laurin sanovan, että yhtyeemme on hajonnut. Se siitä sitten. Jollei tästä lähdetä Viipuriin taas ensi vuonna.